25 asiaa minusta

1. Vuorokausirytmini ei sovi tähän maailmaan. Oon niin puhdas ilta-/yöihminen, ettei aamulla ja aamupäivällä hereillä olossa ole mitään hienoa. (Paitsi maisemat ja se, että useammat kaupat on auki…) Kyllä mä ylös pääsisin seitsemältä aamullakin jos olis tarvetta, mut aika tuskan takana se tulis olemaan, ja jos (ja kun) itse saan päättää, menen nukkumaan kuuden aikoihin aamulla ja herään 12 ja 14 välillä.

2. Mua kaduttaa, etten kuullut tarpeeksi nuorena parkourista, koska oisin mielelläni alkanut harrastaa sitä. Kaduttaa myös se, et oon jo monta vuotta kuvitellut olevani liian vanha aloittamaan.

3. Oon totaalisen addiktoitunut musiikkiin. Peitän sillä ajatukseni, herätän ajatuksia, ilmaisen itseäni ja tykkään vaan että melkein kokoajan soi jotain musiikkia. En koe et hiljaisuus ahdistaa, mut useimmiten haluan et musiikkia sois. Oon myös totaalinen musiikkinörtti, ja iloinen siitä miten tärkeetä musiikki on ollu meidän perheessä sillonkin kun oli ihan pentu. Ja tällä hetkellä vituttaa, et meidän bändi hajosi, kun kitaristi häipyi Uuteen-Seelantiin. I’m in desperate need of a new band. Anyone? (Onneks multa löytyy silti tiukkaakin tiukempi karaoketiimi!)

4. Mulla on pakkomielle ihmisten kävelytyyleistä. Häiritsee ihan hulluna, jos joku kävelee omituisesti, ja tunnistan ihmisten kävelytyylit jo kaukaa. Toinen pakkomielle on hampaat. Häiritsee myös ihan hulluna jos jollain on tosi rumat hampaat. Kolmas on kädet. Pakko tutkia ja tuijottaa. Neljäs on käsiala. NÄYTE TÄNNE JA HETI, MINÄ ANALYSOIN NYT. Kävelytyyleistä ja hampaista kuitenkin pakko sanoa se, ettei ne oo mitenkään sellaisia asioita kuitenkaan, etten vois/haluais hengailla jonkun ihmisen kanssa, jolla on outo kävelytyyli tai hampaat vinossa.

5. Tykkään nukkua 3 peiton ja melkein 10 tyynyn kanssa. Rakennan jotain omaa koloani ilmeisesti sänkyynikin. Ehkä se tuo jotain turvaa jossain syvällisessä mielessä, mut toisaalta se on vaan kivaa kun ympärillä on paljon jotain pehmeetä.

6.  Mulla on järkyttävän alhainen kehonlämpötila ja hidas syke. Ilmeisesti näiden asioiden takia mun pitäis elää pitkään, jota sinänsä elämäntyylini takia epäilen. Alhaisen kehonlämpötilan takia mä en esim ole kovin hyvä nukkumaan ihmisten vieressä joilla on selvästi lämpimämpi keho. Tulee pirun kuuma ja nopeesti. (Vaikka sit toisaalta on siistiä ku toinen on ihanku oma patteri ja lämmittää jos on liian kylmä! …kunnes taas tulee liian kuuma…)

7. Tykkään palella. (Tosi tervettä kun ajattelee, et on valmiiks jo alhainen kehonlämpötila.) Ehkä se muistuttaa mua siitä, et oon olemassa, mut viihdyn ihan hullun paljon paremmin silleen et on vähän vilee, kuin et on yhtään liian lämmin. Mä myös tykkään nukkua ”kylmässä” peiton alla ja parhaassa tapauksessa silleen et pitäis olla about villapaitakin päällä. Ah, makuupussit<3 Nenä huurussa tulee unikin paremmin! Tän takia tykkään myös siitä, ettei sisällä kämpässä oo liian kuuma, oon niin villapaitaihminen kun kukaan voi olla, ja tykkään käpertyä kaulaliinoihin ja villasukkiin.

8. Kerään kämppääni ihme alttareita. Alttari on käsite, jonka kaveri keksi näille sisustuselementeille, mut kerään siis hirveesti kynttilöitä ja kaiken maailman pikkukrääsää (joilla on jäätävästi tunnearvoa) ympäriinsä hyllyille ja pöydille. Sit kun lisätään vielä valokuvat tähän mielikuvaan, ni alttareiltahan ne näyttää.

9. Oon totaalisen koukussa Dexter-sarjaan. Jos joskus menen naimisiin, niin mun täytyy mennä Dexter Morganin kanssa naimisiin. Se on täydellinen. (Back to reality, onneks en halua naimisiin, niin ei tarvitse pettyä kun sulhanen ei voi olla Dexter.) Se sarja on visuaalisesti ja dialogisesti ja juonellisesti täydellinen. Amen.

10. Aforismit, sananlaskut, vertaukset, sanaleikit, lainaukset, you name it. Oon koukussa.

11. Kaiken tän pinnan alla on epävarma Hippa, joka kaipaa hyväksyntää ja hakeutuu sellaiseen seuraan, jossa sen hippamaisuudet hyväksytään ja ymmärretään. Tätä pinnan alla piileskelevää kettua ei kovin moni pääse näkemään, se on varuillansa, eikä luota täysin kuin 4 ihmiseen tässä maailmassa. Joka sinänsä on aika paljon, kun ajattelee, että näihin neljään ihmiseen on isompi luottamus kuin itseensä. Kettusisko, pössö, mr. Jones ja isoveli, words aren’t enough.

12. Valokuvaus on mulle monesta syystä pakkomielle. Haluan kaikesta kuvan, että mulla on todisteita muistojen olemassaolosta ja että ylipäätään voin muistella kaikkia siistejä juttuja jälkeenpäin. Etten vain unohtaisi mitään, ja että mulla on todisteita, jotka muistuttaa mua sillä hetkellä kun oon hukassa ja varhainen dementia iskee. Toisekseen on siistiä kun muistot saa konkreettisesti paperille tai tietokoneelle, ja oon myös erittäin visuaalinen ihminen, eli tykkään kuvata. Videotkin on <3. Yksittäisenä juttuna varsinkin nukkuvien ihmisten stalkkaamisesta kameran kanssa saan jotain sairaita kiksejä. Ps. Mun kamera on korjattavana tällä hetkellä, kuvitelkaapa sitä hajotuksen määrää.

13. Mä haluan elämältä helppoja ja turvallisia ihmissuhteita. Elämä kun on todistanut itsessään olevansa kaikkea muuta, niin haluan että ihmissuhteet ei aiheuta isoja ongelmia tai vaikeuta ihan hulluna elämää. Tarkennuksena pakko sanoa, et ihmisten ei tule olla helppoja tai yksinkertaisia, vaan niiden tunnesiteiden ihmisten välissä täytyy olla turvallisia.

14. Mun tyyli vaihtelee päivittäin. Maanantaina hippi, tiistaina punkkari, keskiviikkona überhipsteri, torstaina hevari, perjantaina tosi tyttömäinen, lauantaina totaalinen poikatyttö ja sunnuntaina unohtui roskasäkki päälle. Oon iloinen siitä, etten edes itse pysty välillä laatikoimaan itseäni. Juppihippipunkkari ja siihen suuntaan. (Ja mua vituttaa suunnattomasti tää hippityylin leviäminen, JUMALAUTA HAAREMIHOUSUJA JOKATOISELLA VASTAANTULIJALLA, ANTAKAA MUN KAIKKI KESTÄÄ.)

15. Vihaan matkimista. Ei, se ei ole suurin kunnianosoitus. Ei, se ei ole imartelevaa. Se on vitun rasittavaa ja ahdistavaa. Ole pelle oma itses, äläkä kopioi.

16. Tykkään tietää asioita. Tykkään ihan hulluna oppia uusia asioita. Sellaisten ihmisten seura, jotka kertoo uusia juttuja, uusia faktoja tai näin, on ihan mahtavaa. Toisten ihmisten mielenkiintojen takia oppii itse uutta. Perfect! Tykkäsin lukiosta, koska opin paljon kaikesta. (Jep, ihan jopa opin jotain. Riippuen aiheesta enemmän tai vähemmän.) Tykkään seurata uutisia ja sivistää itseäni. Sivistys sinänsä sanana on jotenkin kirosana mulle, mut sitähän tää (kai) on. Ei sillä, et haluaisin muistaa Suomen kaikki presidentit (turha luulo, ei toivoakaan), mut silti on kiva tietää eri asioista kaikenlaista. Kaikenlaista turhaa on myös kiva tietää. Harrastuksiini kuuluu siis myös viisastelu.

17. En oo todellakaan mikään ruuanlaittajaihminen. Damn, musta ei ikinä tulis hyvää kotivaimoa. (Tästäkään syystä.) Saan kyllä sellaisia kohtauksia, et perkele nyt teen viiden ruokalajin aterian, mut suhteellisen harvoin. Mä huomattavasti mielummin oon se, joka tiskaa ja siivoo jäljet.

18. Oon kulkuri. Pahimmasta päästä. Mua alkaa ahdistaa, jos vietän viikon samalla paikkakunnalla. ELLEI kyseessä ole tarpeeksi iso paikka, Helsinki tuntuu useimmiten riittävän, mut paikallani en osaa siltikään olla. Pakko päästä paikasta toiseen, nähdä hulluna maailmaa ja tutustua ihmisiin eripuolilta maapalloa. Oon ollut tosi onnellisessa asemassa elämässäni, ja reissannut ihan hirveesti ihan vauvasta lähtien. Siitä oon ylpeä ja kiitollinen. Ulkomailla oon viimeks ollut tän vuoden alkupuolella kun olin reilaamassa, ja oonkin nyt ollut pisimmän ajan kotimaassa kuin ikinä elämässäni. Kääk. Vastapainona on mahtavasti toiminut se, et tänä vuonna oon nähnyt Suomea toooosi paljon. Viimeisen 3 vuoden aikana oon oikeestaan vasta alkanut kunnolla reissaamaan kotimaassa. Aikaisemmin on aina tullut häivyttyä rajojen yli.

19. En tiedä mikä musta tulee isona. Ei harmainta aavistusta, eikä se ahdista mua yhtään. Tiedän mihin lähden suuntaamaan, tiedän jopa mihin kouluihin aion hakea, mutta sen tarkemmin en tiedä. Mulla ei oikeastaan ole edes mitään haaveammattia. Tiiän vaan, että kulttuuriala kutsuu tällä hetkellä. Sinne mä sovin ku nyrkki perseeseen. Yrittäkääpäs estää.

20. Mä mietin tosi usein, että mitä ihmettä oon tehnyt, että oon ansainnut niin mahtavia ihmisiä ympärilleni. En usko, että kukaan voi olla iloisempi ystävistään kuin minä. (Toivon tosin että on vähintään yhtä iloisia, koska ystävistään pitää olla superiloinen iiiihihhiihihihih!) Mulla kuitenkin on maailman parhaat ystävät. When the fuck did this happen?

21. Mun elämäni ylivoimaisesti yksi tärkeimmistä asuu nykyään toisessa maassa, ja en oo nähnyt sitä ikuisuuteen. Ikuisuudelta tuntuu kun nähtiin reilu kuukausi sitten, ja sitä ennen kesällä ennen kuin se lähti. Mulla on välillä niin hirveä ikävä, et tuntuu et koko maailman kaikki kipu kaatuu päälle, enkä pysty tekemään asialle mitään. Nyt ihan pari viikkoa sitten tää urpo sai sentään hankittua puhelimen, että mulla on tietty numero mihin voin soittaa, joten olo ei oo ihan toivoton, mutta sydän meinaa silti särkyä, jos asiaa yhtään enempää ajattelee.

22. Mulla on hetkiä, ja päiviä, jolloin keskityn vaan vihaamaan kaikkea mahdollista inhottavaa mitä mulle on käynyt. Kaikkia jotka ne asiat on aiheuttanut. Kaikkea pahaa mitä muille käy ja kaikkia jotka muille ne aiheuttaa. Keskityn vihaamaan itseäni ja maailmaa. Tuntuu välillä että pää hajoaa siitä vihan ja pettymyksen määrästä, but luckily it comes and goes. Life’s too short to be angry all the time. Yleensä tunnetila on vielä jokin vihan ja pelon tosi sekava yhdistelmä. Katastrofin aiheet jo ilmankin sitä masokistia minussa, joka pistää mut juomaan kofeiinipitoisia juomia siinä vaiheessa.

23. Mulla on ensimmäistä kertaa elämässäni paikka, jota oikeesti voin kutsua kodiksi, sillä merkityksellä, jonka toi sana tuo. Ja perkele minkälainen koti onkin. Täydellinen. Ei ehkä pohjapiirrustukseltaan tai sijainniltaan, mutta kämppis ja ilmapiiri. Huhhei. Lottovoitto. Turvapaikka johon haluan käpertyä, ja jonne on aina kiva palata reissultaan. Hassu fiilis mulle, jolla ei koskaan ole ollut koti-ikävää. Jos mussa olis yhtään kotihiiren vikaa, tänne voisin pesiytyä pidemmäksikin aikaa.

24. Tätä asiaa oon miettinyt jokaisen numeron kohdalla, et nyt kirjoitan siitä. En oikein tiiä mitä sanoisin. Oon ensimmäistä kertaa sekaantunut sellaiseen ihmissuhdesekamelskaan (tai kehittänyt sellaisen, miten sen nyt ottaa), että meinaa mennä jalat alta. Järki tappelee vastaan kaikin voimin, ja välillä voittaakin. Kuitenkin fakta on, että tää ihminen pistää mut miettimään sitoutumiskammojani ja elämääni niin positiivisessa mielessä, kuin erittäin negatiivisessakin mielessä. Mun päässäni, jotta ihmissuhde toimii, täytyy kolmen asian toimia. Niiden kahden ihmisen, ja olosuhteiden. Mä pelkään, et tää listan viimeinen vaatimus kusee meidän muroihin tällä hetkellä ja onkin kussut uskomattoman pahasti jo tähän mennessäkin. Silti sitä löytää itsensä kyydistä vieläkin. Vaikka välillä huomaakin unohtaneensa miksi, ja toisina hetkinä on niin tietoinen, ettei voi tajuta sitä että pari päivää sitten syitä ei löytynyt. Jumissa oleva tilanne, joka odottaa sitä jotain oikeeta hetkeä, ja pelkään että se meni jo, tai ettei sitä lähitulevaisuudessa tule. Ja kuitenkin oon välillä seitsemännessä taivaassa just vaan tämän tilanteen takia. Argh, kun sitä osaiskin ja uskaltais olla miettimättä ja antais asioiden mennä omalla painollaan. Ainakin säästyis harmailta hiuksilta, vaikka tää ihmissuhde joskus vielä käveliskin totaaliseen umpikujaan.

25. Mä en kadu mitään mitä olen elämässäni tehnyt. On muutama asia, yllättävän pieniä ja vähäpätöisiä, joiden tekemättä jättäminen harmittaa, mutta mitään en voi sanoa katuvani. Se on hieno fiilis se. Oon aivan naurettavan tyytyväinen tärkeimpiin ”faktoihin” elämästäni ja elän vielä just sellaista elämää, jota haluisin elää. Tyytyväinen, onnellinen, mitä se sitten ikinä onkaan, on tällä hetkellä se olotila kaiken sen maailmantuskan alla, välissä ja päällä. Nykyhetki on kunnossa vaikka fiilis ei aina olisikaan. Se jos jokin, on tavoittelemisen ja kiinnipitämisen arvoista.

Jos odotit sopivaa hetkeä, se meni siinä

Sarkasmi on rikkautta. Ironia vielä parempaa. Itseironia on mahtava ominaisuus ja puhdas vittuilukin on hauskaa. Näistä en luovu, ja tällaisia piirteitä toivonkin ympärilläni olevilta ihmisiltä.

Jokainen meistä kuitenkin kaipaa kehuja. Kaikki me ollaan lievästi säälittäviä koiria, jotka haluis kuulla et niissä on vähän sutta. Jokainen kaipaa kiitosta olemassaolostaan, tekemisistään ja tarvitsee sitä, että kuulee nämä asiat ääneen. Ei riitä että niiden asioiden olemassaolosta ”tietää”. Kuinka väsyttävää on joutua todistelemaan itselleen, et ”kai toi musta tykkää, koska hengailee mun kanssa”, ”eipä se kai rumaa ihmistä jaksais katsella”, ”ehkä se on kiitollinen siitä et oon olemassa” ja ”kai mussa jotain on mistä se pitää”. 

Ei riitä. Ja epävarmuus rikkoo itsetunnon.

Usein mietin, miks ihmiset ei kehu toisiaan enempää. Miksi positiivisia asioita ei sanota ääneen, kun seurauksena ei voi olla muuta kuin hyvää. Yhtälailla sekä negatiiviset että positiiviset asiat pitää sanoa ääneen. Miksi niin kovin paljon helpompaa on haukkua toista kuin kehua? Ehkä hippeilen naurettavasti kun toivoisin, että elämässä kuulisi enemmän positiivisia asioita kuin negatiivisia. En mitenkään juokse negatiivisia karkuun, nekin täytyy kohdata. Mutta miten paljon helpompaa siitäkin tulee, jos kuulet myös ne positiiviset asiat. Oon elänyt perheessä, jossa kehuminen oli ihan yliarvostettua, mut jos oli jotain negatiivista sanottavaa, niin se kyllä tehtiin kovaa ja korkealta. Mä en halua koskaan muuttua sellaiseksi, enkä jaksa sellaisia ihmisiä ympärilläni.

Mä painin tällä hetkellä ongelman kanssa, joka tuntuu syövän mua pahasti päivästä toiseen. Miten joku voi vuolaasti kehua kaikkea muuta mun ympärillä, paitsi minua. Loogisin selitys tietysti olisi, ettei minussa ole kehuttavaa. No miksi tää ihminen sit haluaa pyöriä mun kanssa? Tai varsinkin, kun kyse ei siis ole mistään puhtaasta kaveri-/tuttavasuhteesta, vaan yrityksestä, että tää olis jotain muuta. Enemmän? Kyllä mä ymmärän, et mun kautta tutustuu mahtaviin tyyppeihin, pääsee jänniin paikkoihin ja mulla ja mun ystävillä ei mielikuvitus tai juttu lopu kesken. Fakta kuitenkin on se, etten jaksa olla mikään personal entertainer ilman mitään kiitosta. Oletusarvo. Hippa vaan on tollanen.

Mitä mä olisinkaan antanut joskus siitä, etten olisi joutunut epäilemään ja uskomaan jotain, mitä en koskaan kuullut, enkä vieläkään kuule ääneen. Enkä mä tietyn rajan jälkeen jaksa jankata sille epävarmalle Hipalle, että kyllä sussa on sitä jotain senkin ihmisen mielestä. 

Mä selviän itseni kanssa nykyään suht hyvinkin välillä, varsinkin ystävieni ansioista. Se mitä en tiedä, on miksi tämä joku haluaa/jaksaa mua katsella ja koska itsekin olen totaalisen rakastunut elämääni, päätelmäni väistämättä johtaa siihen, että tämänkin tyyppi on tykästynyt mun elämään. En ihmettele, mut se on mun elämä. Mä tiedän, etten vaadi liikoja, ja tiedän, ettei ole mitään alentavampaa kuin kehujen kerjääminen. Siksipä huomaan eksyväni seuraan, jossa tiedän miksi minusta pidetään ja että ne ihmiset pitävät juuri minusta. Ja he tuovat sen esille ääneenkin. Miksi pyörisin seurassa, jossa joudun epäilemään tällaisia asioita?

Vituttaa, koska oon itsekin lopettanut tälle ihmiselle mukavien asioiden sanomisen, koska oon ihan yksin siinä. Se, että kerran puolessa vuodessa kuulet kehun, tai sillon kun sanot asiasta, tai riidan jälkeen, ei oikein ole se oikea tapa. Valitettavasti ne kehut menettää merkityksensä.

Tuntuu, että oon viimeisen puoli vuotta huutanu tän ihmisen korvan vieressä täysin kuuroille korville. Oon jopa niellyt ylpeyteni monta kertaa, ja sanonut asiasta ihan suoraankin. En jaksa negatiivisia ihmisiä ympärilläni, enkä päänsä sisällä eläviä tyyppejä. Ei mulla riitä aika eikä energia, enkä halua olla mikään ajatustenlukija. Enkä aio edes yrittää, turhaa paskaa, enkä siinä kuitenkaan onnistuisi. Eli oon yksin keskellä elämääni tän tilanteen kanssa. Surullista ajatella, mut ei tässä olla r-rr-rra-rrakastuttu muhun, vaan kaikkeen mun ympärillä. Dear boy, i feel your pain, i love my life too.

Pelkään, ettei tilanne oo korjattavissa kovin helposti, mun sydän on jo tehnyt turvamuureja ja vähentänyt niiden asioiden kuulemisen merkitystä tältä ihmiseltä. Enkä voi olla kuin kiitollinen ystävistäni, jotka tietämättään ovat pitäneet mut pystyssä positiivisuudellaan, kun itse olen lyönyt itseäni maton alle tän asian kanssa.

pohjosen porukat ja stadilaiset

On hauska miettiä ystäviään. Mie aina kunnon elämänhumalassani pohdin ympärillä olevia ihmisiä ja asioita ja humallun vielä pahemmin. Mietin tänään, et miten minun suomalaiset kaverit on maantieteellisesti jakautuneet. Johan on älykästä pohdintaa, parasta käyttöä näille rusina-aivoille.

Hupsista vaan, pohjoisesta vähintään kotoisin olevat ja stadilaiset johtaa listoja aika tyylikkäästi.

Eikös näiden ihmisten pitäis just stereotypian mukaan olla niitä jotka ei varmasti tule yhtään toimeen? Oonko mie ehkä joku puuttuva linkki näiden välillä? HA! you wish…

Mie vaan tuun parhaiten toimeen ihmisten kanssa, jotka on maantieteellisesti sijoittuneet näin. Ehkäpä se ei kerro muusta kuin siitä, että vaihteeksi stereotypiat kusee omiin muroihinsa. Siistiä!

Yritän tässä opetella taas puhumaan kuten helsinkiläiset, vietettyäni puolitoista viikkoa lapissa. Puolitoista viikkoa, johon mahtui monta mahtavaa hetkeä. Autoilusta hölisemiseen, rankasta juhlimisesta superröhnäämiseen ja kaiken päälle järkyttävän kauniita maisemia ja hippa kyynelehtii. Sellaisia ihmisiä tuli tällä reissulla enemmän ja vähemmän tahallisesti vastaan, jotka muistuttaa olemassaolollaan, että tätä varten koko elämä on olemassa.

Mie elän ihmissuhteille, sen lisäks että haluan kiertää maailmaa ja nähdä kaiken mitä on nähtävissä. Kaiken lisäksi ihmisistä voi aina oppia uutta, vaikka tuntisit tyypin 10 vuoden ajalta. Eiffeltorni tavallaan näyttää aina samalta. (Tosin tähän on pakko sanoa, että joistain ihmisistä ei sitten millään kyllä opi mitään uutta. Kymmenessä minuutissa opit kaiken oleellisen. Sellaisten ihmisten kanssa en jaksa olla tekemisissä.)

Tärkeintä on, että on hauskaa ja että on ihmisiä joiden kanssa jakaa ne hauskat hetket. 

Pretty perfect, don’t  you think?

i'm too smart, not insane

Välillä huomaan miettiväni ihan hulluna tulevaisuutta. Haaveilija. Taivaanrannanmaalari. Pilvissä kulkevaa tyyppiä. Mä haaveilen, haikailen, suunnittelen ja sukellan toiveisiini tulevaisuudesta. Ongelmana on se, että sama pätee välillä, välillä useamminkin, myös negatiivisissa asioissa.

Pelkään valmiiksi ihmisistä luopumista, vanhenemista, kiirettä, toimettomuutta, pettymistä ja sitä, etten repeä jokaiseen paikkaan minne haluaisin elämän minua vievän. Useimmiten selviän pelkoni kanssa, välillä lamaannun täydellisesti ja keskityn tekemään pakosuunnitelmaa.

Minä elän hetkessä, mutta haluan myös varmistaa, että niitä hetkiä tulee lisää. Ja siinä tilanteessa kun tuntuu, että jokin voisi mennä (tai tulee kuitenkin menemään) pieleen, iskee paniikki.

Suunnittelemalla saan helpommin varmistettua, että ehdin tekemään kaiken mitä haluan ja näkemään kaikki ketkä haluan nähdä. Että pystyn hyppäämään junaan ja näkemään niitä ihmisiä, jotka asuvat liian kaukana. Ja että pääsen juuri siihen konserttiin, minne haluan.

En silti ole mikään hetkestä toiseen ryntäilijä, ”varaan” usein aikaa toimettomuudelle, eikä minun maailmani kaadu siihen, jos suunnitelmat muuttuvat tai peruuntuvat.

Olen siis luonteeltani spontaani suunnittelija. Kuulostaa mahdottomalta, mutta voin kertoa henkilökohtaisena käyttäjätietona, että hyvin toimii!